Tammikuun ensimmäinen tapaaminen on takana ja omasta puolestani täytyy todeta, että tapaaminen oli monella tapaa antoisa, mutta parhain anti oli kuitenkin tapaamisen välttämättömyys. Ennen sitä mielessäni kaarsi ja kaihersi jos minkälainen pelko siitä, kuinka työlästä tämä kaikki tulee olemaankaan ja kuinka sitä joutuu ihan käsin kosketeltavasti keksimään pyörän uudestaan, etenkin kun kyse on todellakin pilottihankkeesta.

Päällimmäisenä mieleen jäi se, että kukaan meistä ei todellakaan joudu tätä tekemään yksin ja vetäjien usko, ammattitaito ja innostus rauhoittivat kummasti omaa mieltä. Lueskeltuani mukaan saamaamme uunituoretta Tulevaisuuden lukiotekoja –painatetta tunsin viimeisenkin vastarinnan kaikkoavan, sillä sen johdannossa nostettiin rehellisesti esille ne haasteet, joita hankkeen kehittämisessä on jo törmätty. Tunne on yhteinen kaikkialla ja sitä ei vähätelty eikä painettu villaisella. Näin ollen ei tarvitsisi kaivaa suojapoteroa, josta käsin selitellä, miksi kaikki tuntuu vastahakoiselta, työläältä, turvattomalta.

Kuten tuossa johdannossa siis mainittiin, lukiokoulutuksen rakenteet ja toimintakulttuuri eivät juuri nyt tue sitä muuta kuin koulussa tapahtuvaa oppimista. Näin myös meillä: rehtorin suostutteluista, ylipuhumisista ja pienoisista vaatimuksistakin huolimatta innostuneita vapaaehtoisia ei ollut ilmoittautumassa mukaan. Itsekin tunnustan vastahakoisesti myöntyneeni lähtemään mukaan, kun jonkun oli pakko.

Ja tosiasia lukion arjessa on se, että työmäärä tuntuu lisääntyneen viime vuosina, vaikka ihan konkreettisesti on vaikea sormella osoittaa sitä yksittäistä syyllistä, syynä lienee monien purojen virta. Joten ei ole ihmekään, ettei kollegoita innosta mikään ylimääräinen etenkin kuin meillä Turun ruotsinkielisessä lukiossa on meneillään useita rinnakkaisia yhteistyöhankkeita, jotka sitovat muutaman opettajan kokonaan. Pienen opettajahuoneen voimavarat eivät yksinkertaisesti riitä kaikkeen. Eikä kaikkia, syystä tai toisesta, saada mukaan, vaikka mikä olisi.

Ensimmäisen tapaamisen kynnyksellä kaikki tuntui työläältä, mikä tunne, yllätyksenä itselleni, kaikkosi ihan alkumetreillä ja huomasin hahmottelevani suunnitelmia tahoista, joihin voisi ottaa yhteyttä ja yhteistyömalleista. Vaikka kollegani ja minä emme mitenkään olleet etukäteen asiaa valmistelleet (tunnustetaan), ideoita tuli siinä hetkessä ihan kiitettävästi. Ja kun alkuun päästiin, tuntui, että pitää jo vähän painaa jarrua.

Onneksi lukion arki lähestyvine arviointiviikkoineen pakottaa hieman ottamaan etäisyyttä, ettei päätä pahkaa lähdetä tekemään, vaan saamme kumpikin tahollamme pohtia ensimmäisen tapaamisen antia. Suunnitelmissa on kahdenkeskeisen neuvonpidon jälkeen jututtaa kollegoitamme, minkä jälkeen voimme laatia toimintasuunnitelman, minkä mukaan etenemme.

​terv

Marikki Sjöström (Katedralskolan I Åbo)